maanantaina 1.12.2014 / kirjoittanut omistaja
Ensimmäinen yhteinen päivä (ja pitkä olikin)
Ohoh, olin ostanut itselleni jo toisen suomenhevosen. En edes osaa selittää miksi, sillä minähän rakastan siroja rotuja: puoli- ja täysiverisiä, poneistakin nimenomaan ratsuponeja. Toki olihan minulla alla jo yksi "hairahdus", Valle. Ehkä halusin Vallelle morsiamen, en tiedä. Joka tapauksessa menin iskemään silmäni Taikakuun Kartanon kasvattimyynnissä erääseen tammaan. Ensinnäkin olin päätynyt Taikakuun maille puhtaasti mielenkiinnosta (vähän sama juttu, kun aiemmin Kärmeniemen kanssa), eli halusin päästä "vakoilemaan" kenttäsuomenhevosia, noita mystisiä olentoja. Melkoisen vakuuttavia otuksia ne olivatkin ja sen kummemmin harkitsematta tein suloisesta tammasta, Taikakuun Ruskasta tarjouksen. Tamma kurkki aidan yli tarhasta ja kerjäsi rapsutuksia. Sillä oli mutainen ja takkuinen talvikarvanalku, joka oli kolme kertaa pörröisempi ja kakkaisempi kuin yhdelläkään sen tarhakavereista. Suloinen tamma jopa hörisi(!), kenties herkkujen toivossa. Pikkuisen ratsutus oli kuulemma juuri aloitettu, neito oli kuulemma kolmivuotias. Heh, ihan kuin tarvitsisin yhtäkään nuorta hevosta lisää - Papussa ja Vallessa on ihan tarpeeksi koulittavaa.
Ihmismieli on kummallinen. Jotenkin sitä aina haluaa juuri sitä, mille ei olisi tarvettakaan. Kasvattaja alhippa esitti Ruska-neidin liinassa ja kertoi huomattavan vakuuttavia huomioita tamman suvusta ja vanhempien menestyksestä, ja minä tietysti kuuntelin lumoutuneena. Alhippa varoitti tamman oikukkaasta luonteesta (emä oli kuulemma ihan samanlainen), mutta minä kuuntelin ja katselin tammaa ruusunpunaisten lasien läpi. Voi söpöä, miten se kiukutteli ja pukitteli liinassa! Niin energinen ja luonteikas (luulin jälkimmäisen olevan positiivinen ominaisuus). Niinpä minä tein tammasta kaupat hymyissä suin ja kiikutin tamman trailereineni kotiin jo samana iltana. Ah, miten pian sainkin tutustua Ruusaksi kutsumani neidon perusluonteeseen. Aivan viattomasti päädyin puunaamaan edelleen melkoisen mutaista Ruusaa uudessa karsinassaan, ovi ihan todella pikkuisen raollaan. En ollut sitonut tammaa, sillä en ollut kysynyt kasvattajalta mahdollisesta vetopaniikista. Halusin muutenkin antaa tammalle hieman tilaa tutustua uuteen kotiinsa (miksen pöhkö antanut sen tutustua ihan itsekseen).
No, tottahan toki Ruusa näki tilaisuutensa tulleen jo melko varhaisessa vaiheessa puunauksiani. Se oli yksi mutaisen hännän viuhahdus, kun tamma oli jo kadonnut kaviot kopisten pihamaalle. Järkyttyneenä jäin ensin paikalleni, sitten lähdin sydän pamppaillen huutelemaan uutta ystävääni takaisin. Ei tullut. Ei heti, ei tunnin sisällä, ei kahden tunnin päästäkään. Ruusa pyöri tarhojen ja kentän ympäristössä, mutta ei piru vie antanut kiinni. Kokeilin kauraa, porkkanoita ja epämääräistä huhuilua, sitten kahden tunnin päästä luovutin. Ryhdyin tekemään tallitöitä, mutta jätin ovet sepposen selälleen. Karsinaa siivotessa keksin ajatella eristystaktiikkaa: hakisin kaikki muut hevoset sisälle, niin ei kai Ruusa jäisi yksin ulos. Tamma kuitenkin katseli sivummalta tyynesti, kun talutin heppaset yksi toisensa perään sisään. Kaikki tuntuivat närkästyneiltä lyhentyneestä ulkoiluajasta ja mm. Valle kiukutteli tosissaan, eikä olisi halunnut antaa vielä kiinni (ainakaan kun pihamaalla oli tuo kaunis ja vapaa kolmivuotias morsian). Toki pihallamme olivat vielä ne hemmetin pihattoponit, joita en saanut piilotettua koppiinsa vaikka kuinka yritin (herkuilla jälleen). Pihamaalla pyörivä yhden suomenhevostamman show oli paljon kiinnostavampi. Epätoivoissani annoin hevosille iltaruuat hieman ennakkoon, ja könysihän se Ruusa sieltä talliin! Laitoin neidon karsinanoveen tuplalukon ja huokaisin helpotuksesta. Puunaukset jääkööt paremmalle ajalle, pääasia että neito oli neljän seinän sisällä. Huh, minkälainen ensimmäinen päivä tamman kanssa.
sunnuntaina 14.12.2014 / kirjoittanut omistaja
Tarinamaastoestekilpailut 80 cm, 2/5!
Osallistuimme Ruusan kanssa ensimmäisiin maastoestekilpailuihimme, jotka järjestettiin Anfarwol Acresissa. Kilpailut olivat tarinamuotoiset, tehtävänä oli kuvata mahtavin ratsastusmaasto ja esittää siitä kuva. Tästä näet minun ja Ruusan ilmiselvän valinnan: nimensä (Ruska) mukaisesti nautimme Ruusan kanssa kauniista syyspäivistä ja syksyisistä väreistä. Sateiset syyskelit sen sijaan eivät ole mieleemme... Kuvan © Augustin Rafael Reyes (CC BY-NC-SA 2.0).
sunnuntaina 21.12.2014 / kirjoittanut omistaja
ERJ Tarinaestekilpailut 80 cm, 1/3!!
Osallistuimme Ruusan kanssa HäRa:n järjestämiin ERJ:n alaisiin tarinaestekilpailuihin. Tehtävänantona oli kirjoittaa tarina siitä miksi meinasit myöhästyä koko kisoista ja miten onnistuit säilyttämään silti joulumielesi. Tarinassa on käytettävä sanoja/lauseita joulupukki, lumiukko, räjähtää ja "Glögiä kiitos." juuri edellä mainituissa muodoissa. Tekstin pituudella ei ole ylä- eikä alarajaa ja näkökulma on myös täysin vapaavalintainen.
Tarinamme: Olimme menossa nuoren Ruusa-neitini kanssa ensimmäisiin estekilpailuihimme, hui kuinka jännittävää! Olin puunannut Ruusan huolellisesti edellisenä iltana, mutta tietysti tamma oli kieriskellyt yöllä kakkaläjässä. Tyydyin kuitenkin hyväntuulisena hyräilemään joululauluja ja pesemään kakkaläntit pesusienellä pois. Suihkaisin päälle vielä hieman show shinea tuoksua antamaan ja käsittelin samalla hännänkin. Kun tamma oli valmis, siirryin satulahuoneen puolelle keittämään itselleni kahvia, sillä olin herännyt kisojen takia harvinaisen aikaisin. Ja oi, miten monta kuppia kahvia upposikaan siinä samalla tarkistellessa, että kaikki on mukana! Unisilla silmillä katsottuna kaikki olikin oikein hienosti mukana ja kisamatka saattoi alkaa.
Harmi vain, että me asustamme Ruusan kanssa melkoisen korvessa. Niinpä noin puolessa välissä pitkää matkaa minulla alkoi olla kerrassaan karmaiseva pissahätä, sillä kahvikupposet alkoivat tulla läpi. Onneksi edessäpäin näkyi sentään huoltoasema! Huokaisin helpotuksesta ja kurvasin ABC:n pihaan. Iloitsin kuitenkin aivan liian pian, sillä parkkipaikka oli niin täynnä kun vain mahdollista. Joka ikinen virallinen ja epävirallinen läntti valtavalla betonialueella oli täynnä autoja. Tuskastuneena kiertelin ja kaartelin, ja lopulta äärimmäisessä (pissa)hädässäni päädyin parkkeeraamaan farmari-traileri-yhdistelmäni kauemmas maantien varteen bussipysäkille. Sieltä hipsin puolijuoksua penkkojen kautta ABC:n ovelle. En meinannut mahtua ovista sisään, niin paljon ihmisiä siellä oli. Syykin selvisi hetken kuluttua: väenpaljouden takana oli itse joulupukki, joka jakoi ilmaisia ämpäreitä, joiden sisällä oli jonkin sortin jouluyllätyksiä (huh miten älyttömiä asioita ihmiset jonottavatkaan!). WC oli sentään lähestulkoon tyhjä, erästä vanhaa naista lukuun ottamatta. Nainen kirosi hiljaa, että ”koko joulu pitäisi räjäyttää”. Olin kyllä siinä tungoksessa täysin samaa mieltä.
Päästiinhän sitä jatkamaan matkaa, mutta olimme perillä auttamattomasti myöhässä. Niinpä varustin Ruusan pikavauhtia ja huomasin samalla, kuinka oma hieno kisatakkini loisti poissaolollaan. Ja tietenkin minulla oli ylläni kaikista paksuin, untuvatäytteinen valkoinen toppatakki! Olin kuin lumiukko siinä ja valkoisissa housuissani (jotka olivat sentään jalassa). No, ei auta… Huokaisten jälleen syvään siirryimme verryttelyalueelle, kun joku järjestäjän toimesta ilmoitti, että olimme myöhässä omasta lähtövuorostamme ja starttaisimme vasta reilun tunnin päästä ihan viimeisinä. Että jaahas. Siirryin Ruusaa taluttaen kohti kisakahvilaa ja joulumieleni oli jo kadota. En kuitenkaan luovuttanut ihan täysin, vaan koetin saada sen jälleen kohoamaan. Myyjä oli minun silmissäni ihan liian ylipirteä ja tyydyin mutisemaan tilaukseni. ”Glögiä, kiitos.” Terästettyä, kiitos. Sen tosin jätin sanomatta ääneen.
keskiviikkona 9.12.2015 / valmentajana Ireth
Maastoestevalmennus
Vuodenaikaan nähden maastoesterata oli yllättävän hyvässä kunnossa,
joten pääsitte Ruusan kanssa treenaamaan banketteja ja portaita. Jo
verryttelyssä tamma oli näyttänyt olevansa vartin energinen ja
meneväinen, joten aavistelin hyppäämisenkin olevan vauhdikasta - ja
oikeassa olin. Ensimmäiset treenihypyt menivät rutiinilla, joskin
pidätteitä sait tehdä todella paljon.
Itse hypyt olivat varsin helppoja, mutta nyt keskityimmekin
säilyttämään hyvän rytmin sekä bankettien ylös- että alasmenoissa.
Ensimmäinen kerta oli melkoiste sähellystä, kun vauhti kiihtyi askel
askeleelta huimiin mittoihin. Uudelle yrityksellä muistit pitää
pohkeesi tiiviisti kiinni ja pidätteetkin menivät läpi, joten rytmi
säilyi hienosti. Ruusa ilmiselvästi kyllä kuuntelee apujasi, kunhan
pysyt koko ajan hereillä. Portaat sujuivat ensimmäisellä kerralla jo
paremmin, sillä olit itse skarpimpi kuin aiemmin, etkä päästänyt
tammaa karkaamaan apujen läpi. Olette todella hieno ratsukko ja Ruusa on silminnähtävän rohkea ja
taitava kenttähevonen, kunhan itse ratsastajana muistat koko ajan
kertoa sille mitä haluat sen tekevän. Teitä oli kuitenkin ilo
valmentaa!
16-vuotias
Taikakuun Ruska, jota me Papupolussa kutsumme Ruusaksi, on kenttäsuomenhevosia kasvattavan Taikakuun Kartanon kasvatti. Ruusa päätyi omistukseeni oikeastaan rehellisesti sanottuna heräteostoksena, mutta olen ehdottomasti kiintynyt tähän omalaatuiseen tammaan. Ostin Ruusan joulukuussa 2014 tamman ollessa kolmivuotias. Neidon ratsutus oli aloitettu, mutta muuten minkäänlaista näyttöä ratsuna toimimisesta ei ollut. Ruusan suku oli kuitenkin vakuuttava: kenttä-, este- ja koulusuomenhevosten parhaimmistoa täynnä. Ihastuin myös kovin tamman vanhempiin (joskaan en niin syvästi kuin itse Ruusaan) ja kauppa tuntui silloin erittäin järkevältä. Yhteiselomme onkin sittemmin lähtenyt rullailemaan ihan mukavasti (alkukankeudesta huolimatta, voit tutustua ihka ensimmäiseen päiväkirjamerkintäämme..) ja tulevaisuudessa näen meidät kilpakentillä. Ruusa on nimittäin selkeästi tuleva tähti, ainakin diivan elkeet ovat jo hallussa!
