Aamoksen päiväkirja
Lauantaina 12. joulukuuta 2020
Me oltiin Aamoksen kanssa kilpailtu yhdessä melkein vuosi. Ori oli tuntunut niin valmiilta, että me oltiin aloitettu kilpaileminen aika piankin kauppojen jälkeen. Liiankin pian, ehkäpä, koska kilpailutuloksemme olivat kieltämättä aika vaisuja. Hyviäkin prosentteja oli tullut, mutta aina niissä luokissa, joissa taso oli ollut niin ikään kova. Sijoituksia ei ollut siis yhtäkään.
Aamos oli aivan ihana ratsastettava, herkkä ja kuuliainen, ja sillä oli mielettömät askeleet. Kuitenkin sen lempeän lauhkea luonne näkyi jonkinlaisena puihin menemisenä kilpailupaikoilla. Kotikentillä nähtävää liikettä ei vaan tahtonut irrota kilpailuissa, ja tätä asiaa mä Seppeleessäkin huokailin. Olisi pitänyt ilmoittautua vain A:han. Sitä me varmaan joka tapauksessa ensi kaudella kilpailtaisiin, pelkästään.
Viivi oli lähtenyt taluttelemaan Aamosta, kun itse viuhdoin kansliaan ilmoittautumaan (ja ilmoittamaan, etten jäisi palkintojenjakoon, jos sinne jollakin ihmeellä vaativan B:n osalta tänään pääsisimme). Oli nimittäin toinenkin ongelma Aamoksen vaisun kisavireen lisäksi, ja se oli mun onnettoman laho muistini. Olin innostunut Seppele CUP:sta sen verran kovasti (kaikesta huolimatta Aamoksen kanssa oli ihanaa kiertää kilpailuja), että olin unohtanut Kalla CUP -starttini. Niin. Isabellan painostamana olin palannut jälleen kenttäratsastuksen pariin; vauhtia oli otettu oikein Kanadasta asti.
Tarkistin puhelimesta hieman maanisesti, että rannekello oli oikeassa ajassa, ja kiittelin sitten suurempia voimia toisesta starttivuorosta toisessa luokassamme. Kunhan Suski, rakas valmentajani, pitäisi sanansa ja saapuisi katsomoon (ja olisi esimerkiksi tankannut ikikuraisen autonrottelonsa kerrankin valmiiksi), me lähtisimme paahtamaan Kallaan heti suorituksen jälkeen. Jos luokka alkaisi aikataulussa, ehtisin juuri sopivasti helpon luokan maastokokeeseen (Tom taas oli luvannut verrytellä Demin hätätapauksessa valmiiksi).
Aamos ja Viivi saisivat jäädä, Sarah ja Anton hoitaisivat nämä kotiin. Hevosillani Seppele Trophyssä kilpailevat Suski ja Tom taas palaisivat huomenna tänne, Liekkijärvelle. Valitettavasti hekin saisivat tulla keskenään (okei, hoitajien kera), sillä itse keskittyisin kentän ratkaiseviin estekokeisiin. En epäillyt hetkeäkään, etteivät kaikki edellä mainitut pärjäisi loistavasti ilman minuakin, mutta suuren maailman kilparatsastajan sijaan tunne oli enemmänkin kuin maailman surkeimmalla hevosenomistajalla ja äidillä.
"Ha-loo! Pitäiskö sun jo verkata? Mamaaa?"
"Oho. Sorry. Olin ajatuksissani."
"Niinpä tietysti, älä stressaa hei."
"En en – ai, ei kello ole vielä juuri mitään!"
"On ja ei. Mama, te tarviitte Aamoksen kanssa pitkän verryttelyn. Se paranee niin", Viivi ilmoitti tietäväisenä, enkä voinut kuin ihmetellä, milloin pikkutytöstäni oli tullut tarkkasilmäinen esiteini. Okei, tarkkasilmäinen se oli ollut aina. Nyt tyttö vaan tuntui käyttävän terävänäköisyyttään (edes toisinaan) järkeviinkin asioihin silkan kiusallisuuden vastapainoksi.
"Kiitos, hei. Olet ihan oikeassa..." aloitin äitimäisen tunteellisen kiitospuheeni, mutta Viivi oli jo viuhtonut toisaalle – tarkalleen ottaen se oli jotenkin onnistunut löytämään kanssa-italialaisen täältä Seppeleestä, ja nyt käynnissä oli Viivin osalta varsin vauhdikas ja eleikäs keskustelu (mies ei vaikuttanut aivan yhtä osallistuvalta. Saattoi jopa silmäillä pakoreittiä ilmeisen yllättäen alkaneesta tilanteesta).
Olin taas uppoutunut ajatuksiini, niin sattui nykyään varsin usein.
"Kuule Aamos. Tehdään parhaamme jooko", supatin orille ja silitin sen mustaa karvaa toiveikkaana. Treeniaukiolla nostimme ensimmäiset verryttelyravit, ja sillä samaisella nytkähdyksellä ei yksi, vaan neljä sykeröä paukahti valtoimelleen. Oh well, meni miten meni. Sykeröillä tai ilman.
Kirjoittanut omistaja Cee